Hm. Allapäin. Tehnyt mieli pakinoida, joten tässä tulee. En tiedä voiko tätä pakinaksi kylläkään sanoa, ehkäpä parempi kuvaus olisi vuodatus. Noh, sitä varten tämäkin saitti ilmeisesti on. Vituttaa. Suruttaa. Masentaa. Miettinyt kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ystäviä, perhettä, rakkautta, ihmisiä, heidän suhdettaan luontoon, tylsistyttäviä rutiineita ja yleensäkin maailman mielettömyyttä.

Ihmiset tallaavat kaduilla. Jos joku tuttu tulee vastaan, heitetään morot ilmoille, tuttu opittu hymähdys ja jatketaan matkaa. Joskus harvoin tämän näytöksen jälkeen, toinen osapuoli voi osoittaa merkkejä siitä, että voisi jopa puhua säästä tai mikä parempaa, paikallisen pikkukylän viikon tapahtumista. Arki kuluu töiden ja kodin askareiden parissa. Viikonlopun häämöttäessä, suurimmat alkoholinkuluttajat ovat jo kieli poskella, valmiina tarttumaan siihen tuttuun ja turvalliseen, niin mukavasti ja seesteisesti aistit turruttavaan keskikeppanaan. Ei tarvitse ajatella. Tämähän se vasta elämää on. Viikonlopun pikkutunneilla jaetaan, turvallisen humalan rohkaisemina, kuluneen elämän sankarikohtauksia, heitetään huulta ja kerrotaan vanhoille ystäville, jos heitä tapaa, miten mukava heitä on nähdä ja sovitaan lähitulevaisuuteen tapaaminen, mikä yleensä jää lunastamatta.

Kaduilla kulkiessa, päivällä, nähdään kaikenlaista liikettä. Autot suhistavat ees-taa, krossimopot pärisyttävät lisätyillä tehareillaan, mopoautot jympyttävät ylimitotetuilla subbareillaan. Lintuja nähdään. Puluja, naakkoja, variksia. Paljon harmaata. Harakoita myös, mutta harvemmin. Lapsissa nähdään vanhuuden ideaali, järkkymätön viattomuus, tietämättömys siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Äidit ja Isät ovat heidän ainoita lakejaan. Mitä mukaviisaammaksi ihminen vain jalostuu, sitä vaikeampi hänen on kunnioittaa ylempiään. Vaikka usein se olisi viisasta. Ei toki aina.

Mua on vaivannut ja vaivaa yhä edelleen ihmissuhteet, suhde itseeni ja maailmaan. En ole mies fiksuimmasta päästä, mutta luulisin olevani kuitenkin rakastava ja viisas joidenkin asioiden suhteen. Ehkä tää kaikki on vain itsetunto-ongelmia? Tiedä häntä. Mielenterveysongelmia luultavimmin kasoittain, suurinosa itseopittua pään myllerrystä, kiitos kirjojen. Lukenut aivan liikaa, runokynä sauhunnut kuin julmettu, mutta tuntuu ettei mitään järkevää jää paperille. Miksi ketään ei kiinnosta puhua elämästä, sen haasteista, suruista, iloista? Hypitään vaan aiheesta aiheeseen, arkipäiväisistä small-chateistä toiseen. Ei tää oo elämää. Mitä tunnetta siinä on. Voiko siinä tuntea mitään, jos kerran siihen ei liity mitään tunnepitoista? No, ehkä ihmiset pitävät arjen saavutuksiaan suuremmassa painossa kuin itse.. Nyt on ehkä parempi lopettaa, etten rupea kuullostamaan liikaa yhdeltä viiksivallulta. Pitäkää päänne, ja voimia yksi kullekkin. Peace.