Minä tiedän aika paljon yksityiskohtia asioista, mitä en tule koskaan tarvitsemaan mitä luultavimmin missään. Nippelitiedoksi sitä sanon, vaikka on se turhaa sillisalaattia. Voin kertoa tässä heti, missä punainen risti on perustettu, minne Zeus piilotettiin kronoksen kidalta, mikä on Unkarin pääkaupunki yms. Lutra lutra on äitini lempi eläin. Isäni pitää perhokalastuksesta. Veli on koiraihminen.

En tiedä miksi väheksyn kaikkea tietoani, tai miksi pidän sitä merkityksettömänä. Kai se johtuu tästä uskonnollisesta kasvatuksesta, mistä on versonnut lähes tulkoon kiero nöyryyden moraali-oppi. Ei kaikki uskonnot ole pahasta, mutta jotkut on.

Välillä näen harhoja. Se on jännittävää, toisinaan pelottavaa. Joskus tuntuu että olisin isäni. Joskus tuntuu että olen pappani. Joskus taas siltä, että nämä kaikki, elävät sekä kuolleet ihmiset joista välitän, asustaa sisälläni. Pelottava puoli tästä on se, että välillä tuntuu siltä että nekin asustaa, joista ei niin välitä. Demoneja, vihamiehiä, kaltoinkohdeltuja sieluja?

Jotenkin pysyn sentään vielä järjissäni, vaikka teksti olisikin katkonaista. Demonsthenes opetti yhtä sun toista. Olen yrittänyt sopeutua normaaliin arki-elämään, mutta se ei oikein tunnu sujuvan. Ehkä mua ei vain ole tehty sosialisoimista varten.

Jos totta puhutaan, niin luultavasti olen vain atomipallo, mikä leijuu multiversumissa ajan virrassa, keinuen edes ja takas. Mutta tämä onkin sitten jo ihan eri satu.

Yksi mitä kaipaisin, niin hullulta kuin se kuulostaakin, on se, että saisin olla niin hullu kuin vaan mahdollista. Minussa on hieman sellaista hullua nerokkuutta, ja silloin kun olen kunnon maniapäissäni (joissa en ole ollut vuosiin), tunnen itseni kokonaisemmaksi kuin ikinä. In a nutshell, se tuntuu hyvältä.

Yksi elämän parhaista elämyksistä koostuu luultavimmin siitä, että löytää yhtä hulluja kaveruuksia kuin itse on. Ah sitä riemun määrää. Pääsee lentämään ajatuksen vuoristoradalla lentävillä raitiovaunuilla vaikkapa kuuhun jos siltä tuntuu. Minä kaipaan sitä.