Saisimmeko sanoilla tukittua jokaisen suun? Täytettyä nälkäisen ja lohdutettua vihaisen? Pystymmekö? Vastaus on hyvinkin yksinkertainen: Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että voimme sitä kokeilla. Siinä ei menetä mitään. Minua henkilökohtaisesti puistattaa ajatus hiljaisuudesta, kansasta jolta on viety ääni. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan, totalitarismia höystettynä lampaiden hiljaisuudella. Ei varsin kiva mielikuva. Mutta ei pysähdytä siihen. Miksi? Koska meidän ei tarvitse. Puhuin itseasiassa tänään veljeni kanssa siitä, miten jotkin rutiinit kangistavat ihmistä ja joissain tapauksissa kahlitsevat hänet nk. "oravanpyörään". Me alistumme joka ikinen päivä tälle järjettömälle tietotulvalle -  ihmisistä tulee kyynisiä. En minä tällaisesta ajatuksesta pidä, mutta usko minua, se että sen jättää sanomatta, ei tee siitä yhtään vähemmän todellista.

Ehkä en pysy kontekstissa tarpeeksi hyvin, joten näytän esimerkin; meidän eteemme heitetään päivittäin parhaimmassa tapauksessa kymmeniä, ellei satoja uutisia siitä, mitä kauheuksia maailmalla on tapahtunut. Mietitään vaikka että peruskansalainen näkee/kuulee n. 10 uutista onnettomuuksista tai julmuuksista päivänsä aikana. Se tekee vuoden aika 3650 uutista. Jotta yksittäinen henkilö kykenisi reagoimaan jokaiseen tällaiseen uutiseen sen arvon vaatimalla tavalla, hänestä tulisi hermoheikko. Kuinka monta ikävää lööppiä sinä muistat viime vuodelta? Voisin arvata, että et kovin montaa. Minkä takia? Sen varmaan arvaatkin jo. Mielemme toimii jokseenkin kummallisesti, voisi sanoa ehdollistuneesti tässä asiassa, painaen mielestä ikävät asiat ja muistaen hyvät. Tämä taas saa aikaan ego-sentrisiä ja kyynisiä ihmisiä.

Mutta mikä sen parempaa kilpailuyhteiskunnassa, kuin egotrippaavat kansalaiset tappelemassa leivästä - saadaan Herroille vähän viihdettä. :)