Arkistojen kätköstä. Kaivelen hetken päästä pahvilaatikosta joitain vanhoja runoja, mitä en ole julkaissut, kunhan saan teeni ja korppuni nautittua.


Valitettavasti menin joku noin vuosi sitten polttamaan suurimman osan runoistani. Varmaan joku maaninen piikki, en ollut tyytyväinen tuotoksiini ja se oli sit siinä. Onneksi jotain olen sentään säilyttänyt. Nää on varmaan vuosilta 2013-2016, ja melkolailla sekalaista elementtiä löytyy. Kirjoittelen tähän joitain niistä.

 

Sanoista viis

anna itses puhua

Et voimaa tarvi

ehkä hellää otetta

Rukoile jumalaa

jos se auttaa sinua

Ylistä elämää

kenties se tukee huvia?

Silitin pedin, lakanat suoristin

Näytin tähdet, janon sammutit

Tiputit rintani vatsaan

hapot söi kaiken

Nyt kuljen

- kanssa kuolleiden.

Tää seuraava on vähän pidempi. Tää on sellanen minkä olen kirjoittanut suoraa herättyäni. Hiukan ehkä liian mahtipontinen, mutta olkoon.

 

Kantaja was-sauvan ylpeänä tallustaa

luo valoa, rintansa kohoon pullistaa

 

Ei tunne kirousta muinaisten,

toimii sammuttajana tähtien

 

Aika muuttaa niin paljon muita,

ylpeänä katkoo toisten puita

 

On linna valmis purkutyöhön,

ei tarvitse seiniä lämpimään yöhön

 

Kristallitalo on seuraava saatos

hiljaisuus ainoa,

riittää pelkkä aatos.

Tämä taas on ensimmäinen "runo" minkä olen varmaan koskaan kirjoittanut. Se menee näin:

 

Luovuuden tuskastani kiinni pidän, antaudun ja uuden kortin pakasta vedän.

Se on kuin höyhen joka lentää läpi autiomaan, lähteelle pysähtyy ja peilaa kauneuttaan.

Miksi kauneutta ei voi käsin koskettaa, laittaa säilöön, tallettaa...

Seuraavaks joku isänmaallinen töherrys, mistä tämäkin on mahtanut tulla..?

 

Suomen, maailman katajainen kansa

Liitokset repii maan huolellansa

Onko ystävää vihollista vai vaivainen soppa

Olemmeko ihmisiä matkalla vai vallan noppa?

Emme muita miellytä, hyvä jos itteemme ees

Eikö täällä saa jumalauta edustaa ittee ees?

Täs taas jotain modernismin surkastunutta hedelmää. Ei välttämättä mun juttu:

 

Yks, kaks, näin mä meen,

laulun sekaan melskeeseen

Kannan kynää läpi päivän,

suorin vedoin epään häivän

Ulos katson, siellä tuulee,

Ehkä lauhtuu, aika suree

Älä itke, miksi niin?

Olenko julma, valhe siis?

Rajoitta haluun huutaa, ei poika halu muuta -

Kerran se ilon tuo kun saa soittaa suuta!

Runoratsu ei epäile, ei taitoja kaihda, lentää uljaana kaupunkien yllä, omistajaa vailla

Se voi sul mantui näyttää, mut omaks et sitä saa, ei se voi toiveit näyttää, vaik taivaanratoj' ravaa vaa

Ei epäilyksen häivää, kun runoratsu heinää mäyskii, se on voima itses, ilman rinnassa käyskii.

Seuraavat onkin sit viimiset. Tän ekan oon kirjoittanut rakastuneena ja siitä tulee yhä lämmin fiilis. Ainakin jos unohtaa sikäläisen rakkauden kohteen..

 

Mein rinnas kipinöi leimu

muinainen,

tunnen sen

 

Se koittaa tyrmästään pääst,

lähtee lentoon

 

Me liekkii kohennettii,

ruokittiin sitä elohon

 

Vaan tää tyhjyys o' viekas,

ei se mitään vartoo...

 

Se o' kaikkivoipa voima,

kun osaat vaan katsoo.

Sit viimiset kaks. Eiku kolme.

 

Kahlasi raskasta virtaa kauan,

aatetta toisen mielen

Se on verkko johon jää suuret,

vaan silmien läpi pujahtaa pienet.

Kaikki se mitä jää sanomatta

sanojen kaatopaikka

lähikaupan roskis

runoilijan sienimetsä.

Sontiainen kuljettaa palloa

- ylväänä panssari kiiltää

Yksin matkalla päämäärään

- käsissään haiseva maa.

 

Siinä olikin sitten kaikki tältä erää. Joitain englanniksi kirjoitettuja vielä on, mutta julkaisen ne toinen kerta. Pian pitää lähteä töihin. Toivottavasti kuitenkin nautitte näistä, vaikka melkoisia tuherruksiakin tuolta välistä löytää. Hyvää syksyä itse kullekkin. Mietin juuri tuossa aamulla kun heräsin ja katselin pihaa, että jos sataa koko syksyn, tarviiko haravoida?

 

-julkaistu alunperin 13.10.2017-